Mitä vielä tapahtuukaan ruoantuotannossa ennen vuotta 2030?

Ruoantuotannossa tapahtuvia muutoksia Suomessa on viimeisenä kahtena vuosikymmenenä kuvastanut maatalouden rakennekehityksen nopea eteneminen. Samalla erityisesti ympäristö-, ilmasto- ja energiapolitiikan määrittämiä toimia on jo otettu käyttöön maataloudessa ja niitä odotetaan vahvistettavan 2020-luvulla. Kuitenkin vuosien 2020–2022 covid-19 pandemian ja kevään 2022 Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan aiheuttamat vaikutukset ja lisääntyvä epävarmuus ovat nostaneet yhä vahvemmin esille ruokajärjestelmien haavoittuvuuksia. On havahduttu, että maatalouden omavaraisuus ei ole riittävä tarkastelukulma ruoan saatavuuden turvaamiseksi, vaan huoltovarmuus edellyttää myös maataloudessa käytettävien tuotantopanosten (lannoitteet, siemenet, energia jne.) varmistamisen, erityisesti tuontipanosten osalta.

Myös kuluttajien kulutustottumusten ja arvojen muutos sekä tietoisuus luonnonvarojen rajallisuudesta vaikuttavat siihen, mitä ruoantuotannolta kysytään. Perinteinen peltokasvituotantoon perustuva ruoantuotanto kehittyy jatkuvasti ja myös vaihtoehtoisiin tapoihin tuottaa ruokaa (kuten solumaatalous, vertikaaliviljely) investoidaan, ja ne haastavat perinteistä maataloutta mm. tuottavuuden kasvattamisen ja ympäristövaikutusten hallinnan osalta. Kestävyyttä ja paikallisuutta korostavan kulutuksen vahvistuminen synnyttää myös uusia mahdollisuuksia ja lähimarkkinoita pk-yrittäjille, kun isot ruokaa jalostavat yritykset keskittävät raaka-ainesopimustuotantoaan lähemmäksi jalostusta.

Eri tutkimuksissa on tuotu esiin, että maatalouden tulevaisuuden kannalta niukkuustekijät ratkaisevat paljolti kehityskulun suunnan. Ruoan tarve ja sitä kautta tuotantopanosten tarve lisääntyvät globaalisti, joka tarkoittaa lisääntyvää kilpailua mm. tuotantoon soveltuvasta alasta ja tuotantoon tarvittavasta makeasta vedestä ja se vaikuttaa luonnon biodiversiteettiin ja maatalousympäristön tuottamiin ekosysteemipalveluihin. Kaiken kaikkiaan odotukset luonnonvaroja säästävästä, kiertotaloutta korostavasta ruoantuotannosta kasvavat.

Miltä 2020 luku näyttää?

Suomen akatemian rahoittamassa DEFORFO-hankkeessa (ks. https://www.luke.fi/fi/blogit/miten-suomalaisen-ruokajarjestelman-muutosjoustavuutta-voidaan-edistaa) on tutkittu mm. miten ruokajärjestelmän tulevaisuuden nähdään kehittyvän 2020-luvulla ja miten ruoantuotantoa tulisi kehittää siten, että olisimme tuotannossa muutosjoustavampia häiriöiden toteutuessa. Toivottavan ja todennäköisen tulevaisuuden arviointiin antoi vastauksensa kahdella eri kyselykierroksella yhteensä 55 ruokajärjestelmän ja huoltovarmuuden asiantuntijaa vuonna 2021.

Tulosten mukaan tuotantoalassa ja -volyymeissa ei nähdä merkittäviä muutoksia 2020-luvulla ja rakennekehityksen nähtiin edelleen etenevän. Kasvua ennakoidaan tapahtuvan lähinnä valkuaiskasvien ja luomun tuotantoaloissa. Valkuaiskasvien viljelyn lisääminen vähentäisi tarvetta tuoda maahan soijaa eläinten rehuksi ja parantaisi kotimaisen kasvi- ja eläinproteiinituotannon arvoa lisäten koko ruokajärjestelmän resilienssiä. Maatalouden työvoiman toivotaan löytyvän kotimaasta, mutta todennäköisesti ulkomaisen työvoiman määrä kuitenkin kasvaa. Yritysrakenteen toivotaan monimuotoistuvan, mikä parantaisi ruokajärjestelmän kykyä selvitä häiriöistä, mutta monimuotoistumista ei pidetä todennäköisenä nykyisessä rakennekehityksen trendeissä, jossa tilakoko suurenee ja erikoistuminen tuotannossa vahvistuu. Myöskään toimijoiden määrän lisääntymistä ruokajärjestelmässä ei pidetä todennäköisenä, vaikka sitä toivottiin. Lisääntyvä toimijamäärä tarkoittaisi hajautetumpaa ruokaketjua, joka voisi häiriötilanteessa turvata raaka-aineiden riittävyyttä ja saatavuutta.

Alkutuotannossa eniten toivottiin viljelykasvivalikoiman ja viljelykiertojen monipuolistamista, mikä edistäisi maaperän terveyttä ja kasvukuntoa. Uusien tuotantoteknologioiden kehittymistä kuten solumaataloutta ja vertikaaliviljelyä pidettiin todennäköisenä 2020-luvulla, mutta niitä toivottiin maltillisemmin. Asiantuntijoiden toiveissa oli reipasta panostusta huoltovarmuuteen ja omavaraisuuteen ja kehitystä pidettiin myös todennäköisenä. Polttonesteiden varmuusvarastoinnin osalta tarvittava lisäpanostus nähtiin maltillisempana.

Asiantuntijat korostivat, että tuotantopanosten tuontiriippuvuudesta halutaan irti, mutta se ei kuitenkaan näytä todennäköiseltä. Vaikka Venäjän hyökkäys onkin horjuttanut kansainvälistä kaupankäyntiä, sopimuksellisuuden, kansainvälisen kaupan ja elintarvikkeiden tuonnin nähtiin lisääntyvän 2020-luvulla. Samoin markkinahintojen heilahtelujen uskottiin lisääntyvän, vaikka vahva toive onkin vakaammasta kehityksestä maailmanmarkkinoilla. Asiantuntijat arvioivat myös, että sekä häiriöiden estämisen että niistä toipumisen kustannukset nousevat tulevina vuosina. Ruokajärjestelmän kokonaisvaltaiseen hallintaan, ruokajärjestelmän erilaisten syy- ja seuraussuhteiden ymmärrykseen sekä johtamistaitoihin äkillisissä tilanteissa toivotaan panostettavan entistä vahvemmin.

Miten 2020-luvulla rakennetaan suomalaisen ruokajärjestelmän muutosjoustavuutta?

Omavaraisuuteen perustuva kannattava alkutuotanto on edelleen muutosjoustavuuden kulmakivi Suomessa. Maatalouden kohtaamat häiriöt edellyttävät riittävää ja monipuolista kotimaista tuotantovolyymiä, jota tukee saatavilla oleva kotimainen uusiutuva energia. Huolena on kuitenkin alkutuotannon pitkään jatkunut heikko taloudellinen kannattavuus. Tämä hidastaa muutosjoustavuuden kehittämistä, sillä muutosjoustavuutta ei kaikilta osin voida kehittää ilman investointeja.

Toinen tärkeä muutosjoustavuuden tekijä suomalaisessa ruokajärjestelmässä on luottamukseen perustuva dialogi ruokaketjun toimijoiden välillä. Luottamuksellinen yhteistyö lisää ymmärrystä kokonaisuudesta, ja se lisää toimijoiden keskuudessa myös halukkuutta ottaa vastuuta ja parantaa siten reagointikykyä häiriötilanteissa. Tämän olemme nähneet mm. koronapandemian aikana vierastyövoiman saatavuuden varmistamisessa.

Kolmas keskeinen tekijä on yhteiskunnan huoltovarmuustoiminta, jonka pitkäaikainen, organisoitu toimintatapa erottaa Suomen mm. muista pohjoismaista. Esimerkiksi varmuusvarastot strategisissa hyödykkeissä vähentävät epävarmuutta, joka erilaisissa häiriötilanteissa voi eskaloida (mm. hamstraus, mellakat) yhteiskunnan toimintaa enemmän kuin tilanteessa, jossa huoltovarmuustoiminta on yleisesti tiedossa.

Viime vuosien aikana, erilaisten häiriöiden vuoksi, yhteiskunnan muutosjoustavuudesta eli resilienssistä on puhuttu yhä useammin. Muutosjoustavuuden rakentumisen tekijöitä ja sen näkökulmia tulisikin sisällyttää vahvemmin ja kokonaisvaltaisemmin ruokajärjestelmän kehitystä ohjaavaan päätöksentekoon.

Pasi Rikkonen, tutkimusprofessori, Karoliina Rimhanen, tutkija ja Kalle Aro, tutkija

Luonnonvarakeskus (Luke)

URAKKA-hanke (www.xamk.fi/urakka), DEFORFO ja TREFORM akatemiahankkeet (https://www.luke.fi/fi/projektit/covidosahankkeet-deforfo, https://www.luke.fi/fi/projektit/treform)